Mauri Sariola maailmalla

esitelmä Kouvolan Dekkaritapahtumassa 7.6.2008

Matti Nummenpää

Matkustaminen on Mauri Sariolalle ollut tärkeimpiä mielenkiinnon kohteita historian ja kirjallisuuden ohella. Nopealla jaottelulla Sariolan romaanituotannosta erottuu 27 romaania, joissa matkustaminen ulkomailla liittyy oleellisesti juonikuvioihin. Lisäksi Sariola on tehnyt varsinaisia matkakuvauksia sekä lukuisia jännitys- ja jatkokertomuksia, joiden tapahtumat ovat vierailla mailla. Osa näistä on myöhemmin julkaistu kirjana. Jatkokertomukset ovat suurelta osin välitöitä, jotka on tehty pääasiassa omien matkojen kulujen peittämiseksi. Näissäkin kerronta on sariolamaisen sujuvaa ja matkakohteiden sekä eri maiden ja paikkakuntien historiaan liittyvät kuvaukset moitteettomia, mutta dekkarijuoni usein ontuva. Varsinaisista jännitysromaaneista kuitenkin ehkä suuri osa parhaista sijoittuvat oleellisin osin ulkomaille.

"Kohtalokas Itämeren risteily" on Sariolan varhaisimpia teoksia, ilmestymisvuosi 1959. Itämeren risteilyn Sariola itse oli käynyt ennen romaanin kirjoittamista. Risteilyalus oli Kastelholm, joka romaanissa nimettiin Cassiopeiaksi. Alus muodostui esitteiden kuviin nähden pettymykseksi. Hytti oli niin pieni, että Sariolan matkakumppani Ermo Ennevaara luuli hyttiä varastoksi. Kirjassakin hytit kuvataan kooltaan vaatimattomiksi, mutta aluksen siisteyttä ja henkilökunnan ystävällisyyttä ja ammattitaitoa ylistetään. Risteilyn pysähdyspaikkoja ovat Visby ja Kööpenhamina, joissa tapahtuvat konsertit ja teatteriesitykset Sariola kuvaa eloisasti ja tunnelmaa tiivistäen. Risteily on dekkarikirjailijalle erinomainen tapa saada rikoksen uhrit ja mahdollinen syyllinen samaan tilaan ja ryhmän jäseniksi. Itämeren risteily kuvataan eläkkeellä olevan kamreerin silmin. Vanhempi herra on esitteen perusteella valinnut mielestään helpon tavan rentoutua ja koota elämyksiä. Risteilyllä pääsee tutustumaan pohjoismaiden kohteisiin eikä tarvitse vaihdella hotelleja ja siirtää matkatavaroita. Hän on kertonut suunnitelmistaan rivitalonaapureilleen, jotka ovat myös innostuneet lähtemään samalle risteilylle. Vielä jokunen sattumalta ryhmään tullut henkilö, ja sopiva asetelma on valmiina. Murhalle saadaan laivalla sopivia ympäristöjä ja kohdekin häviää Itämeren aaltoihin. Teos on monilta osin mielenkiintoisia yllätyksiä sisältä erikoista loppua myöden.

"Budapestin uni" kuuluu myös Sariolan parhaimmistoon. Jo alun sisään heitto johdattaa lukijan aiheeseen. Tuomari Viimaa pyydetään rasittamaan asianajajan mainettaan hämäräperäisellä puolustustehtävällä. Toimeksianto on Viiman periaatteiden vastainen, mutta pyynnön esittäjän vihoittaminenkaan ei ole hyväksi. Hätävaleena heitetty pikainen ulkomaanmatka toteutuu. Lukijakin pääsee Viiman mukana kauniin ja varakkaan nuoren naisen seurassa loistoautolla liikkumaan läpi itäisen Euroopan. Unkari ja Budapest kuvataan kaupunkina, historiallisena kohteena sekä loistohotellin näkökulmasta. Vastapainona tulee kuitenkin poliittinen kuvaus sekä salaperäiset kahvilat ja hämyiset ravintolat. Juoni on dekkariksi varsin omaperäinen ja loppu jälleen erityisen yllätyksellinen. Vastaavanlaista juonenkehittelyä eivät muut dekkaristit ole käyttäneet. Sariola itse on Esko Laukon nimellä kirjoittanut samantapaiseen juonikehittelyyn liittyvän teoksen, joka on ilmestynyt ensin jatkokertomuksena ja myöhemmin kirjana.

Rikostutkija Leo Olavi Susikoski ja varatuomari Matti Viima ovat Mauri Sariolan vakiosankareita. Näiden lisäksi parissa romaanissa päähenkilönä on toimittaja, myöhemmin osastopäällikkö, Aarre Kuusama. Tämä muistuttaa huomattavan selvästi ulkonäöltään, urakehitykseltään ja tavoiltaan kirjailijaa itseään. Teoksessa "Älä kaikista ruusuista huoli" ollaan työkomennuksella ulkomailla. Omakohtaiseen kokemukseen matkakuvaus perustuu. Sariola oli lehtensä edustajana konferenssissa Hampurissa. Kirjassa vastaava tapahtuma on sijoitettu Zyrichiin. Argentiinalaisen La Prensa lehden viehkeä naisedustaja on päässyt romaanissa oleelliseen osaan. Tosielämässäkin hän lienee kierroksilla ollut mukana ja edustuslaskuissa oli Erkolle selvittämistä. Sekä romaanissa että todellisuudessa varsinainen konferenssin kuvaus syntyi lähinnä järjestäjiltä saaduista valokuvista ja brosyyreistä. Romaanissa päähenkilö päätyy lehtensä omistajan käskystä seuraamaan suomalaista seuruetta, jonka toimissa on aihetta epäillä hämäriä aikeita. Näin päästään liikkumaan Sveitsissä laajemminkin ja myöhemmin matka jatkuu jopa Argentiinaan saakka.

Matkustusvälineet Sariolan romaaneissa ovat luonnollisesti niitä, millä oikeastikin hankalasti sijoittuneesta Suomesta ulkomaille päästään. Lähinnä kuljetaan lentokoneilla. Yleensä vuorokoneilla, mutta yksityisiäkin pienkoneita käytetään. Juna ei Sariolalla juurikaan juonen kannalta merkityksellinen matkustusväline ole. Vesikulkuneuvoja on soutuveneestä jäänmurtajaan. Soutuvene on lähinnä kotimaan lomilla käytettävä apuväline. Se onkin murhakehittelyn kannalta mainio väline. Yllättäviä vesionnettomuuksia on Sariolan teoksissa. Myös ampumalla tehdyissä murheissa soutuvene on erinomainen. Siinähän kuljettaja istuu selkä menosuuntaan päin, jolloin määränpäässä murhaajalla on leveä selkä kohteena ja hyvää aikaa rantalepikossa saada kohde tähtäimeen. Saadaanpa soutuvene ulkomaillakin mukaan. Caprin Siniseen luolaan ei muulla välineellä päästä ja jos ei siellä murhaa tapahdu, niin alkuvalmisteluja kuitenkin. Jäänmurtaja on murhamiljöönä, kun tarkastaja Susikoski saa komennuksen huolehtia ulkomaisten vieraiden turvallisuudesta myyntitarkoituksessa tehdyn esittelymatkan aikana jäänmurtaja Ahdolla. Huonosti hän kyllä tehtävänsä hoitaa ja jättää jopa asiakkaat oman onnensa nojaan kumarrettuaan viehättävälle eronneelle rouvalle ravintolassa välipysähdyksen aikana. Romanttiset kuviot ovatkin usein mukana matkustellessa, niin tosielämässä kuin Sariolan dekkareissakin. Susikoskea on jopa epäilty sukupuolisesti poikkeavaksi. Tähän on kyllä perusteitakin. Varsin usein Susikoski yöpyy kotimaan lomamatkoilla ja virka-asioissakin poikamiesnimismiesten luona. Hänellä on myös yllättävän runsaasti ulkomaisia poliisituttavuuksia. Susikosken naissuhteista ei Sariola juurikaan kerro. Joitakin tapauksia kuitenkin on ja ne liittyvätkin juuri matkailuun. Kirjan Susikosken elämän kevät kirjoittamisaikainen työnimi oli Susikosken rakkaus. Susikoski viettää yksinäistä poikamiesjoulua maaseutuhotellissa. Samassa paikassa kirjailija itsekin joulun vietti ensimmäisen avioliiton lähetessä loppuaan. Romanssihan siellä syntyi, mutta Susikosken kohdalla ilmeisen viaton. Susikoskella kyllä oli pyrkimystä, mutta aina ei tavoitteisiin päästä. Jäänmurtajakeikalla oli kuitenkin parempi tuuri. Ulkomaiset vieraat saivat Kemissä pärjätä murtajalle omin keinoin. Susikoski sitä vastoin heräsi eronneen hammaslääkärirouvan vierestä herätyskelloon kello neljä aamulta. Aluksen lähtiessä puoli viideltä tuli turvapäällikölle kiire, vaikka viehättävä emäntä houkutteli vielä jäämään, kun "meidän talon kukko laulaa turhan aikaisin". Kirjasta Susikoski virittää ansan tehtiin myös elokuva Tuntematon ystävä. Kirjan ja elokuvan juonet poikkeavat huomattavasti - tai oikeammin kirjassa on juoni mutta elokuvassa ei. Rakastuminen Susikoskea kohtaa kummassakin. Elokuvassa se onkin ymmärrettävää, vaikka Susikosken periaatteisiin tuntuukin kuuluvan, että työaikana ei pelehitä. Kohde on kuitenkin vastustamaton. Onhan kyseisen roolin näyttelijä yksi kaikkien aikojen tunnetuimpia kaunottaria, miss Universum Anne Pohtamo. Varsinainen kohtalon isku tapahtuu kuitenkin Susikoskelle lomamatkalla. Yleensä Susikoski viihtyy lomilla parhaiten Lapissa, mutta nuukana miehenä hän on kuitenkin saanut säästetyksi loistoristeilyn päiväntasaajalle. Siellä Susikoski tapaa kohtalonsa. Ensimmäinen Amorin nuoli iskee risteilyaluksen uima-altaassa:

"Tuijottaessaan parhaillaan pitkin metallitikkaita altaasta kiipeävää naista mies mietti hetken, mikä naisessa oli erikoista. Hän näki naisen ainoastaan takaa. Kimmoisa vartalo, notkeat liikkeet. Kun hän tikkailla jännitti lihaksensa, varsinkin selän tenhoava uoma korostui. Ylimmällä puolapuulla hän pysähtyi hetkeksi. Toinen käsi puristi kaartuvaa kaidetta, toinen riippui vapaana sivulla. Takamus jännittyi. Pyöreät kummut kuvastuivat ihoa kiinteästi myötäilevän uimapuvun alta.

Uimapuvussa tämän huomiota herättävän näyn salaisuus olikin.

Se oli yksiosainen,. eikä sen kuosi ollut mitenkään hätkähdyttävä. Vaikka se paljasti anteliaasti solakan selän, kangas alempana kaartui erittäin säädyllisesti. Mutta väri oli ihmeellinen. Se oli violetti. Se oli sitä nimenomaan tummalla. lähes säihkyvällä tavalla. Siinä ei ollut lilan äitelää hentoutta etkä normaalin sinipunan sotkuisuutta. Tuon oikean violetin saattoi nähdä vain orvokin terälehdessä silloin kun se hehkui kukkapenkissä juuri ennen syksyn hallojen tuloa.

---

Mutta naiselle väri sopi.

Iho oli vasta kevyesti ruskettunut. Olisi pitänyt tutkia kasvot. Mutta selkäpuoleltakin saattoi jotain päätellä. Mikään tytönheitukka ei nainen ollut. Ei hän ollut vielä vanhakaan. Sen näki jaloista. Niitten lihakset olivat kiinteät ja iho sileä. Silmäähivelevä viiva alkoi kapeasta nilkasta, myötäili pohkeen kaarta, kulki ylös pitkin lujamuotoista mutta kuitenkin pyöreää reittä ja näytti jatkuvan lantion kautta aina vyötäröön asti. Nainen ponnahti tikkailta altaan reunuskaakelille. Hän lähti viivyttelemättä kävelemään naistenosaston saunanovea kohden. Naisen tapa liikkua syöpyi etsauksena miehen mieleen.

Ei turhan keinuva. Ei ihmeen irtonainen. Ei liioitellun notkea. Mutta siinä oli jotain. Se oli kuin kutsu. Se puhutteli, vetosi ja viritti syvän mielenkiinnon".

Vaikka Susikoski matkan edetessä pääsi vain kerran tanssimaan ja kahdesti lyhyesti keskustelemaan, oli Leo Olavi myyty mies. Pitemmälle ei matkan aikana päästy. Sen esti hollannittaren yrmeä aviomies. Näinkin saatiin kuitenkin vaihdettua osoitteet ja sovituksi tapaaminen tulevaisuudessa jossakin Euroopassa. Meriakvaariossa nähtyä möhkäkalaa muistuttavaa aviomiestäkin vahvempi kilpakosija oli kuitenkin kuolema. Risteilyllä tapahtunut murha aiheutti sen, että Susikoski pysyy poikamiehenä koko romaanisarjan ajan.

Merkillinen matkamurha on sekin, kun murhattu on samanaikaisesti kolmessa eri valtakunnassa. Uhri on kuljetettu kolmen valtakunnan rajapyykille ja kierretty sen ympärille.

Esko Laukon nimellä kirjoitetussa Surmansyöksy Caprilla -dekkarissa kuvataan seuramatkan aikana satunnaisesti kohdanneiden ihmisten muodostamaa seuruetta ja Caprin nähtävyyksiä, Napolia, matkaa kantosiipialuksella. Erityisen tarkoin Sariola (Laukko) kuvaa Roomaaa. Joskin tässä tapauksessa historia ja varsinaiset nähtävyydet jäävät vähemmälle ja pääpaino on katunäkymissä, suihkulähteissä, kahviloissa ja ravintoloissa.

Mauri Sariola toimi dekkarikirjailijana neljällä vuosikymmenellä. Ensimmäinen romaani, Laukausten hinta, ilmestyi 1956 ja viimeinen dekkari, Susikoski ja kolmen naisen talo, 1984. Viisikymmentäluvun loppupuolella hän otti koko suomalaisen dekkarikirjallisuusalueen itselleen ja piti sitä melko täydellisesti seitsemänkymmentäluvun puoliväliin saakka. Sariolan yksinvaltius tällä kirjallisuusalueella kyseenalaistuu ja vähitellen lakkaa 1970-luvulla. Eniten tähän vaikuttaa kaksi tapausta. 1977 ilmestyy Pentti Kirstilän Jäähyväiset rakkaimmalle. Se on tyyliltään ja käsittelytavaltaan aivan erilainen verrattuna Sariolan tuotantoon. Arvostelija väittääkin kirjan julkistuksen jälkeen Kirstilän olevan Suomen paras dekkarikirjailija vaikka sanoo tietävänsä, että jossakin pusertuu suuri käsi tiukemmin Ballantieslasin ympärille. Tätä ennen lajityypille on jo lyöty tiukka kiila. Otava järjesti suuren dekkarikilpailun, jonka voittaja edusti Suomea pohjoismaisessa kilvassa. Sariola valmistautui huolella ja osallistui kilpailuun. Hän ei kuitenkaan sitä voittanut, vaan voittajaksi selviytyi Sariolan mukaan "tuntematon pitkäpartainen konstaapeli". Konstaapeli oli Matti Yrjänä Joensuu ja teos Väkivallan virkamies (Otava 1976).

Sariola kirjoitti kilpailuun teoksen Karoliinin kuolinkello. Teos on matkakuvaus ja kattaa koko pohjoismaisen dekkarikilpailun alueen. Paikallisolojen ja historian kuvauksena se onkin ylivertainen. Dekkarijuoni on kuitenkin selvästi heikompi alue tässä kirjassa ja Joensuun teoksen voitto oli ansaittu. Kirjan aihe on mainio. Neljän pohjoismaan suurimmat sanomalehdet päättävät lähettää toimittajansa yhdessä hiihtämään aikanaan 1700-luvulla karoliinien hiihtämän vaikean taipaleen ja tekemään siitä kukin omalla tavallaan jutun omiin lehtiinsä. Suomesta osallistuu urheilutoimittaja Helenius. Myös ruotsalaista lehteä edustaa urheilutoimittaja. Tanskasta on poliittinen toimittaja ja Norjasta peräti kulttuuritoimittaja - vieläpä naispuolinen. Matka alkaa Trodheimista. Sariola rakentaa kaupunkikuvauksen tavalla, jota hän useinkin käyttää. Tässä tapauksessa toimittaja Helenius pannaan tulemaan kaupunkiin junalla siten, että aikaa on riittävästi. Kuultuaan taksilta, että hotellille matka kestää alle 10 minuuttia hän pyytää taksinkuljettajaa esittelemään kaupunkia. Tällä tavoin Sariola pääsee taksinkuljettajan suulla kertomaan kaupungin historiasta, muistomerkeistä ja tutustuttaa lukijat kahteen merkittävään kirkkoon. Yhteisen hiihtomatkan aikana Sariola kuvaa luontoa ja maisemia kunnes matka päättyy väkivaltaisesti Ruotsin rajalla muistomerkin "Karoliinin kello" kohdalla.

Sariola on käsitellyt ulkomaanmatkailua myös toisesta suunnasta katsoen. Kirjassa Napapiirin prinsessa hän järjestää kauneuskilpailun, johon voivat osallistua vain ne maat, jotka ulottuvat napapiirin pohjoispuolelle. Missikisat ovat Suomen lapissa. Osallistujien lisäksi paikalle saapuu joukko ulkomaalaisia lehtimiehiä, joten Sariola pääsee esittelemään myös Suomea ulkomaalaisen silmin.